Kioton läntisten vuorten Kokederan sammaltemppeliin piti anoa käyntilupaa jo kuukausia aiemmin. Sen olimme saaneet, ja pääsimme kopioimaan kiinankielisiä sutria tunnin ajaksi. Piirsin kalligrafiakynällä ja musteella tunnollisesti kaikki merkit. Kati slarvasi ja palautti puolityhjän paperin. Palkinto oli sammalpuutarha, todellakin uurastuksen väärti. Pehmeää vihreää machanväristä pörröturkkia maanpinta täynnä. Puunjuuret kohoilivat vihreästä matosta, japaninvaahterat punersivat, vietnamilaishattuiset puistotyöntekijät lakaisivat roskia lastukoreihin. Tunnelma rauhotti ja elvytti. Ruska ei tänävuonna ole paras mahdollinen, mutta satuimme Kiotoon juuri parahiksi: Neidonhiuspuut keltaisina, vaahterat punaisina, vihreän sävyjä siinä välissä.
Vielä pyörähdys bambumetsässä, joka on taianomainen paikka Arashiyamassa. Pimeää tiheän lehvistön vuoksi, mutta rungot vieri vieressä jaokkeisina harmaanvihreinä putkina. Kuin kulissit tai satumetsä. Irrationaalinen tunne. Luksushotelli tarjosi meille apuaan ja soitti 3 taksia muuttokuormallemme: Hennot, kauniit, täydellisesti pukeutuneet respan neitoset ja nuorukaiset raahasivat kapsäkit takseihin. Me valtasimme sillä aikaa herraskaisesti lobbyn ja nautimme kapselikahvit.
Muutimme Shunkoin temppelialueen vierasmajaan, josta taksilla Pontocholle. Ilta oli musiikillinen: Taksikuski lauloi meille Japanin versiota tangosta. Aiheet käsittelivät Kiotoa. Jälleen loistavan illallisen päälle oli saatava vielä digestiivit: poikkesimme umeshu-linjasta ja päädyimme viskibaariin. Omistaja ja ainoa työntekijä osasi asiansa: Sekoitti Singapore slingit, maistatti machalikööriä, louhi jääkimpaleesta sopivat lasiinmenevät palat. Lauloimme kaanonina ”Please, come kiss me now”, ja baarimikko epäilemättä muistaa tämän 6 suomalaisnaisen illan tyhjässä baarissaan.
Outi Saleva, mukana kahden viikon ruskamatkalla vuonna 2015
